Viikonloppuna törmäsin outoon, uuteen juttuun. Kysymykseen jota en ole miettinyt ehkä ikinä, koska siihen ei ole ollut minkäänlaista tarvetta. Okei, tosiasiassa tarvetta olisi. Mutta kuka ikinä ajattelee roolejaan samalla lailla kun ylihermostunut minä?
Miten ollaan hyvä pikkusisko?
Typerä kysymys. Niin juuri. Mutta kun juttu on siinä että olen koko elämäni asunut pikkusiskoni kanssa, häntä potkien, lyöden ja määräillen. (Kuulostaapa julmalta mutta voin vakuuttaa että käyttäytyminen on molemminpuolista) Olen jakanut mahtavia kunnon isosiskon neuvoja, auttanut ylä-asteelle siirtyvää siskoani pelottelemalla yläkoulun vaaroista. Lällättänyt hänelle omista isosiskon oikeuksistani, irvaillut kun hän on marissen mennyt nukkumaan kun minä olen jäänyt toljottamaan teeveetä josta ei oikeasti edes tule mitään katselemisen arvoista. Olen ollut ISOSISKO.
Mutta kas kun satun unohtamaan aina ihan välillä (aina) että olen itsekin pikkusisko.
Aika julmaa sanoa että unohdan aina siskoni (siskopuoleni, isän lapsi, ei äidin mutta so what) koska hän ei kuulu jokapäiväiseen elämääni.
Siksi on niin kauhean hermostuttavaa kun isosisko tulee käymään ehkä kerran, pari vuodessa. Viipyy päivän, ehkä kaksi.
Ja typerintä on se, että minun pitäisi käyttäytyä häntä kohtaan kuin siskoa.
Julmemmaksi menee aina vain, mutta en tunne olevani osa isosiskoni elämää sillä tavalla kuin muissa perheissä varmasti. Eikä hän ole semmoinen osa elämääni mitä olisin kuvitellut pienenä isosiskon olevan. Ensinnäkin ikäero on aika huimaava. Järkytyin viikonloppuna, olin luullut isosiskoni olevan semmoiset keveät 23-25 vuotta, mutta täräytys tuli, ja törmäsin seinään kuullessani hänen täyttävän 28.
Minulla on miltei kolmikymppinen sisko, jolla on pelottava poikaystävä, joka asuu Helsingissä ja käy säännöllisesti töissä, viettää (kaiketi jos Facebookia on uskominen) hauskoja bileviikonloppuja.
Minä olen hikisesti lukion ekalle siirtyvä taidefanaatikko joka pysyy kaukana bileistä varmasti kolmikymppiseksi asti.
Ja voisinhan olla ihan vain normaalisti. Eihän tuommoisten tekijöiden pitäisi vaikuttaa ihmissuhteisiin, varsinkaan sisarsuhteeseen.
Mutta kun se vaikuttaa. Minä itse olen aika lapsi kun juttelen isosiskon kanssa. Mistä semmoiselle pitäisi edes puhua? Kysellä onko poikaystävä kiva? Menettekö naimisiin?
Nuo olisivat ajankohtaisempia kysymyksiä kuin ne mitä normaalisti juttelisin ihmisten kanssa.
En tarkoita etteikö isosisko olisi ihana. Hän on mukava, tosi mukava. Mutta kun ahdistun aina tajutessani että kuulumme toistemme elämään vain aika löyhällä langalla. Trapetsitaiteilen sillä, yritän tajuta. Yritän olla hyvä pikkusisko.
Siinä taas ongelma. Ainakin omassa ahtaassa päässäni.
Olen viisitoista, kohta kuusitoista ja siksi viime vierailulla taisi isosiskoni vierastaa minua kun vain murisin ja ärisin muille perheenjäsenille. No, vietimme viikonlopun omillamme. Sisko luki lehtiä, minä piirtelin marionettinukkeja joilla oli raajoja irrallaan. Olisin voinut helposti marssia huoneestani vanhaan malliin ja kysyä että pelataanko jotain? Lähdetäänkö elokuviin niin kuin ennen?
Mutta huoneeni kynnys tuntui massiiviselta. Tuntui etten osannut tehdä sitä luontevasti.
Joten päädyin istumaan vaivaantuneena, yksin omassa kodissani. Tuntui kuin olisin itse ollut vieras talossa.
Nyt harmittaa etten osannut olla luontevampi. Siinä menee kumminkin taas puoli vuotta ennen kuin isosisko tulee käymään. Mutta ehkä saan siihe mennessä kerättyä rohkeutta olla luonteva.
Siskohan se vain siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti