sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Testaa itsesi! Oletko vauhtimimmi vai lukutoukka?

Kuka muistaa lapsuudessaan ja esiteini-iässään täyttäneensä noita tyttöjen lehtien hupaisia testejä? Semmoisi ihan älyvapaita, tyyliin oletko toukka vai kissa. Ja mitä enemmän ikää karttui, sitä "syvällisemmiksi" testit kävivät. 12-vuotiaana piti tietää testeistä että oliko kiltti poika enemmän poikaystävämateriaalia vai se villi luokan kovis. Ja jos katselen nytkin Facebookkini etusivua, pomppaa sieltä täältä esiin jonkun tuttavan testitulos."Ketä julkkista muistutat" tms viihdyttävää kenties.
Pienempänä tykkäsin itsekin testeistä. Ostin jopa testikirjoja, joita täyttelin innoissani koska halusin tietää minkälainen olin. Miten minut, pullea ja pitkätukkainen Pinja kategorioitaisiin. Toki tuolloin ajattelin asian eri lailla. Testit olivat totuudenmukaisia, kivoja ja kertoivat minulle paljon. Myös kaikennäköiset taikatyttötestit. Lemppareitani olivat W.i.t.c.h.-lehden testit, joista selvitin että elementtini oli vesi mutta muistutin päähenkilöistä eniten Williä. Ja sillä oli merkitystä, koska lapsena tuo sarjakuvalehti ja sen testit olivat eräs keinoista paeta vähemmän hehkeää ja taianomaista ala-asteen arkea. Pientä koulukiusaamista ja syrjimistä, u know, semmoista suhteellisen normaalia mutta kipeää. Normaalilla en nyt tarkoita sitä että kiusaamisen pitäisi olla semmoista. Ei todellakaan, mutta koen olevani neutraalin kiusattu, vähän syrjitty, läskiksi haukuttu. Mutta semmoista kokonaan luokasta hylkivää ja joukkohakkaamista en kokenut.
Pointtina kuitenkin testien ihanuus. Kunnes kasvoin. Ylläripylläri, ikä pilaa hauskuuden aika monista jutuista.
En ole varma missä vaiheessa suorastaan havahduin tähän, että entinen rakkauteni testaamista kohtaan on muuttunut järkyttäväksi peloksi. Toki nykyään ei ole kyseessä taikatyttötesti, mutten osaa siihenkään enää suhtautua kepeästi. Varmasti psykologian kursseilla on osansa tässä, kaikki mitä ajattelen on vain se, miten en osaa neutraalisti täyttää YHTÄKÄÄN testiä.
Otetaan esimerkiksi persoonallisuustesti. Kun niistä on lukenut ja tietää suht hyvin mihin ne pohjautuvat, osaa periatteessa johdatella itsensä haluamaansa tulokseen - tiedostaen tai tiedostamatta. Tein sitä lapsenakin. Koska halusin että taikavoimani olisi lentäminen, niin lunttasin millä vastauksilla sen saisi. Itsepetos oli kuitenkin silloin helppoa. Ikään kuin muka yllätyin sitten tuloksesta, mutta mikä tärkeintä, tulin iloiseksi. Nykyäänkin jos saan testin eteeni, alan miettiä mitä sillä haetaan, millä vastauksilla saa parhaat pisteet, mikä johtaa mihinkin. Vaikka se on PERSOONALLISUUStesti, ei oikein/väärin-tässä-on-vain-yksi-oikea-vastaus-testi.
Persoonallisuustestit ovat kuitenkin harmittomammasta päästä. Mitä nyt pääsykokeissa sitä miettii päänsä puhki, vastaako "rehellisesti" vai siten miten luulisi että pitäisi.  Pahimpia ovat ne testit, joilla ihmisille osoitetaan älykkyyttä, kelvollisuutta ja ennen kaikkea kelvottomuutta.
Suomessa et saa edes ammattia, ellet testaa itseäsi elämästä kuolemaan. Työhaastattelu on testi. Pääsykokeet. Kilpailut. Älykkyystestit. Kammoan noita kaikkia.
Lukiossa juttelin kerran kaverini kanssa älykkyystesteistä. Kaveriani kiinnostivat nämä testit todella paljon, mutta minä jätin tekemättä ne aina kun pystyi. Psykan tunnilla kun leikkimielisesti teimme älykkyystestejä, minä heitin ne roskiin.
Ja vain ja ainoastaan siksi, että minä pelkäsin paljastuvani. Että testi olisi huutanut minulle alhaista ÄO:ta. Kertonut tyhmyyttäni. Lahjattomuuttani.
Pelko oli ja on yhäkin outo, koska ainakin perinteisen skaalan, eli koulumenestyksen mukaan en ollut tyhmä. Olin lukutoukka, hikari, 9.5 keskiarvolla ja kirjoitin kaksi ällää. Minua kehuttiin, sanottiin että ajattelen yliopistotasolla. Osa minusta oli ylpeä ja ajatteli että niin se on.
Samalla kun tämä testejä vihaava puoli minusta kiljui hiljaista huutoa koko ajan sisälläni, että älä tee testiä. Muuten maailma saa tietää että olen oikeasti tyhmä. Että kaikki on huijausta.
Nämä ajatukset pyörivät päässäni nyt, 21-vuotta täyttävänä nuoren naisen rääpäleenä. On taas se aika keväästä, kun pääsykokeet valtaavta nuorten päät. Minullakin on huomenna ensimmäinen.

Ja minua pelottaa. Torjutuksi tuleminen. Testin reputtaminen. Vääryys. Se, että paljastun vääräksi. Epäsopivaksi.

Ja jees, minä tiedän ettei pääsykokeissa ole kyse siitä. Pitäähän sitä nyt jotenkin seuloa hakijoista ne kelvot yksilöt. Mutta nyt toisena välivuotena, olen hitto soikoon kamppaillut aika kauan ajatusten kanssa, että kyse ei ole minun luuserin taidoista ja älystäni.

Voi kumpa pääsykokeetkin olisivat taikatyttötestejä. Koska jos elementti oli maa, oli se yhtä hyvä kuin se vesi.

All in all, vihaan testaamista, tahdon olla lapsi taas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti