Tunnen oloni mahtavaksi kun osaan jotain. Liikunta sujuu, kuvataide sujui joskus, koulu menee hyvin. Laihduttu on kymmenen kiloa, kunto kohonnut, olen yrittänyt kovasti panostaa sosiaalisiin suhteisiin mitä nyt kykenen.
Uskonto ei ole ikinä purrut minuun. Kunnolla.
Ja viime keskiviikon nuortenmessussa tajusin kunnolla vasta miksi.
Uskontoa ei voi SUORITTAA.
Okei, aika ilmiselvä juttu. Mutta se ideapläjäys iski kuin sellainen sarjakuvan hehkulamppu pääkoppaan.
Olen tuskastellut niin kauan siinä, miksen voi seurakunnan jutuissa mennä mukana iloiten ja hoosiannaa hoilaten. Miksi inhottaa kun en halua ymmärtää, kun en halua tulla "aivopestyksi".
Niin minä ajattelen.
Vaikka en haluaisi.
Olen tuskastellut "MIKSI PERKELEESSÄ?"
Olisi niin paljon mukavampaa mennä lauman mukana, turvantunteessa kelluen. Sillä kyllä minulla pieni aavistus on siitä, että Jumala on jossakin, tai että jossakin on jotakin. Kristittyjen jumala, muslimien jumala. Minä en halua tehdä valtavaa me ja muut-erottelua, niin kuin seurakunnassa joskus tehdään. Meistä puhutaan seurakunnassa kristittyinä, ja tietyissä tilanteissa annetaan ymmärtää että olisimme parempia kuin ei-kristityt.
Tämä on niin väärin, että tekisi aina mieli hakata papin päätä virsikirjalla. (Ja ei rakkaat lukijat, minulla ei ole mitään agressioviettiä virsikirjoihin!)
Ei maailmalla ole käynnissä hei mikään Meidän jumala on parempi kuin teidän jumala - kilpailu!
Usein kuitenkin ajattelen että noh. Ei kaikkea voi tietää. Uskotaan siis pois.
Voi kun sormia voisi napsauttaa nyt ja sitten minä uskoisin täydestä sydämestäni ja olisin onnellinen ja luottavainen.
Mutta vaikka napsautan sormiani miettien että nyt minä uskon, hallelujaa, niin seuraavan kerran kun seurakunnan työntekijä tai hurskas jeesustelija avaa suunsa ja päästää sieltä jonkun rupikonnan, pääsääni pieni ääni avaa monttunsa ja alkaa inttää:
"EI! EI! EIPÄS! MIKSI!? MIKSEI? EI VOI OLLA! EI!"
Sitten taas otsa rutussa mietiskelen syntyjä syviä ja syvä ateismi on täyttänyt pääni.
Niin nyt olen tajunnut yhden syyn siihen, että miksi uskonto on niin pirun vaikeaa. (Ja ei, se ei johdu siitä että käytän tehostesanana pirua.)
Uskontoa ei voi osata parhaiten. Siinä ei voi saada kymppi plussaa, papukaijamerkkiä Jumalalta ja selkääntaputuksia Jeesukselta.
"Yeah kyllä sä Pinja olet sitten paras kristitty!"
Ei. Kristinuskossahan ydin kiteytyy juuri nimenomaan siihen, miten me KAIKKI olemme Jumalan silmissä tasa-arvoisia ja mielettömän arvokkaita. Vaikka Hilja Hurskastelija rukoilisi viisi kertaa päivässä ja tekisi ristinmerkin aina ylittäessään katua, ei hän hassua kyllä ole uskossaan parempi kuin Epa Epäuskoinen joka näyttää keskisormea kirkolle kun vähän ketuttaa. Jos molemmat kuitenkin jollain tasolla, jollain alhaisella luolamiestasolla uskovat....
se on kymppi plus ja papukaijamerkki molemmille.
Tämä on hankalaa!
Itselläni on pakkomielle pärjätä vähän kaikessa, oikeastaan pärjätä mitä parhaiten.
Uskonnossa se ei onnistu.
Ei idiootit. Tätä ei voi suorittaa. Pahuksen pahus. (Paitsi tietenkin lukion uskonnonkursseja. Halleluja, niissä kysytään pelkkää kovaa faktaa, jossa meikäläinen on hyvä. Pohdiskelukin käy, kunhan ei perustu OMAAN USKOON.)
Ja hei Ziisus, jos satut olemaan siellä jossain, niin voitko lähettää postissa (tai sähköpostilla) todistuksen tästä uskomisesta? Arvosanoineen päivineen? Ehkä minä sitten uskoisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti