Valheita, valheita.
Valheet ovat keino suojata ihmisten tunteita.
Elinalle ne ovat myös keino huijata itseään.
Elina voisi sanoa olevansa patogeeninen valehtelija, mutta sekin olisi taas uusi, valkoinen valhe.
Elina tarkoittaa valheitaan.
"Sä näytät kauniilta"
Pieni, valkoinen valhe.
"Kyllä mä pärjään."
Suuri, satuttava valhe.
PAM.
Elina paiskaa oven kiinni. Lukitsee oven. Juoksee mutaiset kengät jalassa halki eteisen, olohuoneen. Sulkee takaoven, vetää varalukon kiinni. Hän sammuttaa valot talosta, vetää kaihtimet kiinni ikkunoista.
Hengähtää.
Täristen Elina valuu ovea vasten lattialle. Pyyhkii silmäkulmistaan kyyneleet. Elina yrittää hengittää. Halata itseään.
"Kaikki hyvin. Älä pelkää."
Elinan heiveröinen ääni kaikuu tyhjissä huoneissa. Valhehan sekin oli. Kaikki ei ole hyvin. Ei ole nyt, ei eilen eikä huomennakaan. MIKÄÄN ei ole ollut hyvin pitkään aikaan.
Elina katseli tänäänkin Iidan, Katariinan ja Jannin naurua. Elina katseli parin metrin päästä, kulman takana piilosta.
Raivo värähteli Elinan kasvoilla. Hän tahtoi käpristyä kokoon ja huutaa. Mutta hän palautti mieleensä olevansa koulun käytävällä. Ihmisten ympäröimänä. Puristuksissa noiden ihmisiksi kutsuttujen villipetojen välissä.
"Missä Elina on?" Katariina kysyi. Elina liikahti. Terästi kuuloaan. Vihdoinkin, hän ajatteli.
"Emmä tiiä. Kerroinksmä jo kun..." Ja Janni alkoi puhua pälpättää jotain täysin turhanpäiväistä.
Niin kuin aina. Nuo tytöt jotenkin aina "sattuivat" unohtamaan Elinan koko olemassaolon. Elina muuttui välistä nökymättömäksi henngeksi, joka saattoi liidellä tyttöjen ohi herättämättä minkäänlaista reaktiota.'
Ja Elina vihasi sitä.
Nyt Elina kokosi itsensä ja nosti laukkunsa olalle. Asteli kulman takaa ja vältti katsekontaktia noihin ystäviksi kutsuttuihin.
"Elina!"
Elina pysähtyi ja hitaasti sivusilmällä katsoi Jannia, joka oli nostanut katseensa vitun upeasta ystäväpiiristään ja vaivautunut kutsumaan Elinaa.
"Moi." Elina sanoi. Lyhyesti, ytimekkäästi. Naama pokerina hän lähestyi tyttöjä. Nyt Katariina ja Iidakin suvaitsivat huomioida Elinan.
"Elina rakas! Me ei huomattu sua!"
"Ette niin senkin itsekkään huorat!"
"Ähh, en mäkään teitä. Aattelin vaan kaikkee muuta." Valhe. Valhe.
Tytöt tuijottivat Elinaa odottaen että tämä paljastaisi mietinnän aiheensa. Elinan teki mieli nauraa. Luulivatko he tosiaan kaiken olevan kuin eilen?
"No, mitäs teillä?" Elina sanoi ja käänsi huomion muihin. Pian tytöt alkoivatkin innokkaina selittää viimeisimmästä laskettelureissustaan toissapäivänä.
"JA MISSÄ MÄ OLIN SILLOIN?"
"Tosi harmi että sun täyty tehä koulujuttuja Elina, oisit niin tykänny!" Janni sanoi katsoen Elinaa säälien ja laskien kätensä tämän olkapäälle. Elina puri huultaan. Koulujuttuja. Valhe. Elina istui illan yksin raivoten hiljaiselle, autiolle talolle.
"IRTI SE KÄSI TAI KATKASEN SEN KIRVEELLÄ!"
Elina tönäisi Jannin käden hellästi pois.
"Nonni. Eikös meillä ala jo tunti?"
Katariina nappasi Elinaa kädestä kun he lähtivät luokkaan.
"Mitä tykkäät mun uudesta tukasta?" Katariina hymyili koskettaen uusia, punaisi hiuksiaan sivellen. Elina hymyili, vaikka ei olisi halunnut.
"Ihanat." Valhe. Elinan mielestä ne eivät sopineet Katariinan muutenkin punertaviin possunkasvoihin yhtään.
"Aivan ihanat."
Viimeisen kerran alkoi sataa lunta. Hiutaleet leijailivat hiljalleen koulurakennuksen aulaan.
Elina kääntyi Katariinan puoleen.
"Noi hiukset on vitun rumat!"
Samalla hän veti kädet suunsa eteen. Mitä hemmettia tuli sanottua Elina?
Katariina kavensi silmänsä viiruiksi.
"Anteeksi. Ainakaan mä en oo yhtä ruma ku sä."
"HEIHEIHEI! Mitämitämitä?" Iida sössötti ja työntyi Katariinan ja Jannin välistä Elinan luokse.
"Ei Elina voi sille mitään, että sen kasvojen toinen puoli näyttää halvaantuneelta." Iida sanoi, pitäen Elinaa olkapäästä. Sitten hän tajusi mitä oli juuri sanonut ja päästi kätensä putoamaan takellellen:
"En....mä...öh. Tai siis tota noin....kyllä mä...."
"Sä tarkotit sitä." Elina sanoi katsoen Iidaa murhaavasti. Hän otti askeleen kauemmas tytöistä.
"Vitun huorat. Vehkeilette joka ikinen sekuntti mun selän takana. Ja sitten näytätte tommosta naamaa, kuin kaikki ois hyvin. Mikään, ei mikään ole hyvin. Ei niin kauan ku mä joudun katsomaan tota Jannin yököttävää tekohymyä, Iidan itsesäälistä marttyyriutta ja Katariinan hiljaista vittuilua."
Jannin hymy murtui.
"Kai me nyt vehkeillään sun selän takana kun oot niin masentavaa seuraa. Luulitko olevas joku miss päivändäse vai? Sua ei kutsuta mihinkään koska pilaat muiden päivän. Ellet elämän."
Katariina ja Iida nyökkäilivät hiljaa. Katsoen Elinaa säälien.
"PUHUISITTE SITTEN TOTTA!" Elina kiljui.
"SANOTTE AINA JOTAIN MUUTA, KEKSITTE TEKOSYITÄ! ONKO NIIN VAIKEETA SANOA ETTÄ ME VIHATAAN SUA?!" hän heitti koululaukkunsa lumeen. Puuterilumi pölähti, ja Elina pyyhki silmäkulmiaan. Keräten lisää raivoa ja surua hän nosti lumesta mustan, kämmenen kokoisen kiven.
"PUHUKAA TOTTA, HUORAT!" hän kohotti kiveä kirkuen, tietäen että nyt pata soimasi kattilaa.
"Mikä sä oot puhumaan toden puhumisesta? Hah." Katariina sanoi ja huitaisi kiven Elinan kädestä yhdellä nopealla läpsäytyksellä. Kivi lensi lumeen, ja katosi sinne kuin sumuun, veteen.
"Valehtelet minkä kerkeät. Sun koko elämäs taitaa olla valhetta vai?"
Elina hätkähti. Ei, ei.
Elina käännähti nopeasti, ja samassa lumisade muuttui läpitunkemattomaksi raesateeksi, ja myrskyksi. Elina pinnisti voimansa äärimmilleen ja lähti juoksemaan koulun käytävllä, joka ei kyllä muistuttanut koulua ollenkaan.
"Pysähdy Elina!" hän kuuli Iidan äänen takaansa. Mutta Elinan koko elämä riippui tästä, jaksaisiko hän, pystyisikö hän juosta tarpeeksi pitkälle. Juosta sinne, missä Elinan koko elämä oli.
Myrskytuulen paiskatessa Elinan kasvoja oli mahdotonta nähdä eteensä. Rakeet viilsivät pieniä haavoja hänen ihoonsa, mutta Elina tuskin huomasi sitä. Hän keskittyi kolmiin askeleisiin takanaan, niiden yhä lähestyvään tempoon.
"Elina perkele!" Janni oli päässyt Elinan rinnalle ja kurotti kättään kohti tätä. Elinan näki vain sumuisen käden, petollisen, heiveröisen käden keskellä pahinta painajaistaan.
"Lopeta tää nyt! Jos sä vaan luottasit, kertosit...-"
"TURPA KII!" Elina karjui ja löi Jannia äkillisesti palleaan. Janni jäi taakse, kun Elina jatkoi juoksua elämästä ja kuolemasta.
Mutta mitä lujempaa Elina juoksi, sitä kovemmaksi myrsky kävi. Pian Elinan ohitse kiisi pieniä kivenmurikoita. Elina väisteli niitä parhaansa mukaan, mutta ei voinut mitään sille että hänen menonsa hidastui.
"SAATANA!" Elina haukkoi henkeään ja pyyhki verta paidanhihallaan poskestaan, johon oli juuri osunut tusina pieniä kivenmurikoita. Häntä haluttiin estää pääsemästä perille.
"Elina!" kuului yhä huhuilua taustalla. Elina jatkoi juoksemista, vaikka oli tukehtua omiin keuhkoihinsa ja kurkustaan tulevaan vereen.
Elina juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Saavuttamatta sitä, minne oli matkalla.
"Missä se on?" Elina kuiskasi hätääntyneenä ja heittäytyi maahan. Hän alkoi kaivaa lunta toivoessaan löytävänsä etsimänsä. Kylmä lumi raapi ihoa, ja Elina irvisteli tuskasta. Mutta missä ihmeessä se oli?
"Tätäkö etsit?"
Elinan ylle lankesi varjo, ja Elina pelkäsi kääntää katseensa äänen suuntaan. Sivusilmällä hän vilkaisi Jannia, Katariinaa ja Iidaa.
Ja siinä se oli.
"ANTAKAA SE TÄNNE!" Elina parkui ja tarttui Jannia käsistä vetäen ja itkien. Hän huusi, sylki, parkui, itki. Elina jopa kohottautui ja puri Jannia käsivarteen, mutta tyttöjoukko pysyi tyynenä lumimyrksyn keskellä.
"TÄNNE SE!" Elina karjui ja yritti lyödä Jannilta esineen kädestä, mutta Iida ja Katariina pitelivät häntä käsistä kuin raivotautista.
"ÄLÄ AVAA SITÄ! ÄLÄ AVAA, ÄLÄ AVAA SITÄ!" Elina huusi, mutta turhaan.
Janni napsautti rasian auki.
Elina puuskutti. Hän tahtoi suojaa, turvaa. Kuinka vaikeaa se on? Aiemmin kun Iida oli soittanut ja kysynyt miten menee, Elinan oli vain paiskannut luurin korvaan huutaen hävyttömyyksiä.
Miksi hän ajoi muut pois?
Elina käpertyi itseensä. Puristi kätensä nyrkkiin keskellä pimeää olohuonetta, jossa ei ollut muuta kuin köyhä tuoli ja viisi tonnikalatölkkiä.
Elina itki.
Itki sitä, miten hänellä ei ollut ketään kotona. Ikinä, koskaan. Itki läheisyydenkaipuussa.
Elina asui yksin. Ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä vanhempiinsa, sukuunsa. Hän halusi päästä pois siitä sukurutsaisesta räjähdysalttiista keskitysleiristä.
Mutta oliko jatkuva, kuolettava yksinäisyys parempi kuin keskitysleiri?
Onko kaikki hyvin Elina?
On. Tottakai. Valhe.
Elina ryömi eteiseen. Siellä sijaitsi pieni lipasto, jonka kylkeen Elina oli maalannut kolibreja ja kukkia. Elina rakasti lipastoa, mutta vielä enemmän hän rakasti lipaston sisältöä.
Lipasto oli pyhä, sillä siellä Elina säilytti suurinta salaisuuttaan, kipeintä asiaansa ja suloisisnta muistoaan.
Elina vati lipaston laatikon auki ja poimi nyyhkyttäen pienen rasian. Naksautti lukot auki.
Veti esiin valokuvan hänestä, Iidasta, Katariinasta ja Jannista.
Epilogi
Joskus itsestänikin tuntuu, että ystävyys on liian itsestäänselvä asia. Sitä vaan ollaan ja hengaillaan yhdessä, sen enempää miettimättä. Minäkin satun liian usein kohtelemaan ystäviäni tai kavereitani kuin tyhmiä, itsestäänselviä kertakäyttölautasia.
Ei ihminen tarvitse ystäviä, eikä ihmisiä!
Tarvitseepas.
Joskus mietin sitäkin, että olisi hienoa jos ystävät eivät valehtelisi koko ajan toisilleen. Valheita toisensa perään, niitä itsekin viljelen liian usein.
Mutta jos valheet ovat se hinta, millä ihmisellä on elämää, eli muita ihmisiä, olen sen valmis maksamaan.
Ei eletä täydellisessä maailmassa, oikeastaan ihan hirveässä maailmassa.
Mutta jos sen elää ihmisten kanssa joita pohjimmiltaan rakastaa?
Nyyhkyti nyyh, herkistelen tietokoneen äärellä. Säälittävää, mutta tässä oli nyt tämä novelli/tarina.
THE END.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti