Oh, sweet memories

Kirjoitan juuri psykologian tutkielmaa valemuistoista. Äärimmäisen mielenkiintoinen aihe, enkä edes viljele sarkasmia tällä kertaa!
Umpikieroa mieltäni kai kiehtoo se tosiasia, kuinka ihmismieli on heikko, jääräpäinen, joka pitää kiinni vääristä asioista, eikä suostu uskomaan oikeaa. Jos oikeaa asiaa ylipäänsä on olemassa.
Platonin luolavertaus oikeasta todellisuudesta tunnetaan, ja juu, Matrix-tyylinen toinen todellisuus olisi aika siisti juttu (kunhan ei ole suoraan Matrixista, luoja!), mutta mistä voimme ikinä tietää, kun aivomme pitävät yhäkin jämptisti kiinni turvallisiksi todestuista faktoista.
Niin ne ihmisaivot toimivat. Tämä on mielestäni se jännin juttu, idea siitä, kuinka vajavaisia me ihmisinä loppujen lopuksi olemme. Superälykkäät aivomme eivät ehkä olekaan niin fiksuja poikia, jotka selviävät risti-nolla tehtävistä noin vaan. Saattaa jopa olla, että superälykkäät aivomme ovatkin totaalisen kusetettavissa olevia urpoja.

HUIJAA MUISTIASI!

Nyt rakkaat lukijat, ottakaa oikein hyvä asento siinä datauksen tiimellyksessä ja sulkekaa silmämme. (Ja avatkaa takaisin, koska muuten ette näe lukea!) Sukeltakaa syvään, synkkään ja pyörteilevään muistojen altaaseen ja miettikää varhaisin lapsuudenmuistonne.

Done it? HYVÄ!

Seuraavaksi voinkin todeta, että mitä todennäköisemmin tämä varhaislapsuuden- kenties alle 5 vuoteen sijoittuva muistonne ei ole oikea.
Ennen kuin alatte itkeä suloiset simmut päästänne ja hakkeroida blogisivustoni mustaan aukkoon, koska pilasin neitseellisen puhtaat lapsuudenmuistonne, niin alkakaapa miettiä mistä tuo muisto oikeasti kumpuaa. Itse törmäsin tähän ongelmaan, kun en pystynytkään jäljittämään muistoni jalansijaa, sen oikeita juuria.

Ennen asian tiedostamista, että muistoni kusevat ja pahasti, luulin varhaisimman muistoni olevan siitä kahden vuoden iästä. Kirjoitin yhteen äidinkielen elämäkertatehtäväänkin tämän muiston sanoin: "Muistan elävästi kuinka olimme perheen kanssa ruokakaupassa, ja minä matkustin ostoskärryissä, niin kuin jokainen itseään kunnioittava kakara siihen aikaan. Leluhyllyn lähestyessä aloin mongertaa tuota tuttua oi tule lelu luoksein mun-kutsua. Siis kylläkin kaksivuotiaan taidolla, joka oli mitä mielenkiintoisinta. Rakas isäni oli aina se, joka maksoi minulle lelut. Ja pikku pullanmuotoisena prinsessana olin tottunut saamaan aina kaiken mitä halusin, joten isäni melkein tarttui nalleen, jonka mahasta painamalla kuului "OLEN NALLE!" tai "PAINA MINUA MASUSTA!" tai muuta yhtä järkevää. Mutta sitten jostain syystä isäni kauan vaeittu miehisyys heräsi sieltä luolamiesgeeneiestä, joten hän tiukasti katsahti minua kakaraa ja toikaisi kirotun taikasanan: "EI." Valtavat vauvansilmäni täyttyivät nopeasti kyyneleistä ja aloitin vähemmän kauniin itkuaarian siinä keskellä kauppaa. Itkin ja paruin, mutta isäni vain pudisteli päätään. Lopulta aloin vääntyillä ostoskärryissä siihen malliin, että roikuin pää alaspäin niistä ja paruin yhä kuin pieni baby-hyeena. Silloin jokin kytkin napsahti isän aivoissa, ja hän lähti. Jättäen minut pää alaspäin ostoskärryistä leluhyllyille roikkumaan. Myöhemmin äiti juoksi hengenhädässä paikalle, ja minä paruin yhä ostoskärryistä roikkuen. Äiti sitten osti minulle "OLEN YSTÄVÄSI, PAINA MINUA MASUSTA!"-nallen."

Onhan tuo muisto huvittava ja sympaattinen, ei siitä käy kieltäminen. Mutta järjellä mietittynä, en ole mitenkään voinut itse tietää tuota kaikkea vaivaisena kakarana. On todistettu, että alle 5 vuotiailla aivot eivät ole niin kehittyneitä, että tarkkoja muistoja olisi mahdollista syntyä. Sen sijaan vaikeaselkoisia välähdyksiä lapsuudesta saattaa olla, mutta niistä ei voida olla varmoja.
Omassa tarinassani, "muistossani" onkin käynyt se tavallisin tarina. Olen kuullut tätä tarinaa kerrottavan vanhemmiltani niin monet kerrat, että olen ottanut sen itselleni, omaksi muistikuvakseni. Eikä eroa huomaa. Jos järki ei koputtelisi puuta, niin pitäisin muistoa mitä aidoimpana. Muistanhan sen kaupan, nallen, ne äänet, tunteet, tuoksut...

Paitsi etten muista.

Ihminen on mitä näppärin omaksumaan tarinoita omiksi muistoikseen. On ollut tapauksia, että esim. siskon hassu lapsuutapahtuma on omaksuttu itselle. Voi olla, että tarinastakin on jossain määrin tullut oma muisto. Jos on kuullut paljon tarinaa esimerksiksi (todella kärjistetty ja yksinkertainen esimerkki) kuinka Liisa meni kauppaan aina ostamaan maitoa tölkin, saattaa havahtua kaksikymppisenä siihen. "Muistatko kun kävin aina ostamassa maitoa tölkin kaupasta?"

Olkaa siis tarkkoja siitä, kenen muistosta loppuje lopuksi on kyse. Ja kuinka aito muisto on. Ihminen tykkää väristyskirjan tavoin täydennellä muistonsa yksityiskohtia ja täytellä sitä asioilla, jotka tulevat ihmisen mielikuvituksesta, havainnoista tai muista muistikuvista.

Kaikista hyperoudointa muistitoiminnassa on se todettu fakta, että ihmismieleen on myös tahallisesti mahdollista ISTUTTAA muistoja. Monet lapsuuden "isäni käytti minua hyväkseen" - tapaukset on todettu valemuistoiksi, jotka on vahingossa tai tahallaan istutetu psykoterapiapotilaan päähän.

Ajattelepa, että sinulla on välähdyksiä lapsuudesta. Jonkun kädet tarttuvat sinua vyötäisiltä, ja tunnet kirkuvasi kivusta.
Samankaltaisia kertomuksia on mitä helpointa ruokkia psykoterapiassa niillä "faktoilla" ja vihjeillä jotka loppujen lopuksi johtavat johtopäätökseen seksuaalisesta hyväksikäytöstä lapsuudessa. Vaikka saattapa olla, että muistivälähdyksissä on ollut kyseessä vain epämieluistasta lääkärintarkastuksesta.

JOTEN. Ennen kuin alat väittää kivenkovaa sitä muistoa, jossa heittelit pappaasi kivenmurikoilla kivuliaasti lapsena, kyseenalaista sen alkuperä. Kuka tietää, vaikka joskus saattaisit tarvita kykyä tunnistaa ja jäljittää muistot valemuistoista, tai vääristyneistä muistoista. Vinkkinä tulevaisuuden rikollisille, muistot ovat aika ässä juttu ihmisen kusettamisessa. Eikä siihen edes paljoa vaadita.

Pelottavaa vai? Voiko omiin muistoihinsakaan luottaa?