Kaikki mitä mä tarvin olet sä

Kun olin viisitoistavuotias, kavereillani oli hassu teineille tyypillinen tapa puhua pojista, kuin esineistä ja tuotteista, joihin valitaan hyviä ja kiiltäviä ominaisuuksia, ja karsitaan niitä huonoja.
Teini-ikäiset ihastuksemme olivat kokoelmia niistä persoonallisuuden ja ulkonäön piirteistä, joita arvostimme. Lempijulkkiksemme määrittelivät suurimman osan siitä, millaisena näimme unelmiemme miehen. (Ja jostain syystä odotukset olivat sitten liian korkealla, kun meni seiskaluokan diskoon ja kaikki unelmapojat tuntuivat kadonneen kuin tuhkatuuleen, ja tilalle oli tullut finninaamaisia lapsia...mitä tapahtui!?)
Ruskeat silmät ja tumma tukka. Ei ku mä tykkään vaaleista. Lihaksikas.
Sitten itsekin kasvoin, psyykkisesti ja vuosissa, en ikävä kyllä pituudessa. Vaalea tukka ja siniset silmät vaihtuivat siihen, että aloin pohtia tyttöporukassa poikia omasta mielestäni syvällisemmin. Piti olla taiteellinen mies. Piti olla omia mielipiteitä ja poliittinen vakaamus, piti olla silti komea ja edes hiukan söpö.
Sitten kasvoin vielä vähän lisää. Pidin tärkeimpänä ominaisuutena kykyä keskustella, ja haastaa minut keskusteluissa, väittelyissä ja älyssä. Omasta mielestäni vaatimus oli suht kypsä ja realistinen. Kaukana lapsuuden ulkonäkökeskeisistä piirteistä.

Nyt katson elämässäni taaksepäin ja NAURAN. Olen vasta 18 ja nyt jo tajunnut yhden elämän lainalaisuuksista. Oikeastaan kaksi niistä.

ENSIMMÄINEN, on se, että ihminen syö sanansa ja kääntää takkiaan useammin kuin vaihtaa sukkiaan.

TOISEKSI, vaatimukset ja odotukset unelmakumppanista, ne ovat yhtä tyhjän kanssa,

Olen nuori, mutta en ole vielä pariutunut kenenkään kanssa, joka olisi haastanut minut älyllisesti. Poikaystäväni ovat olleet tyhmiä (ei sillä lailla "erottiin joten vihaan sinua idiootti", vaan yksinkertaisesti tyhmiä. Niin kuin päästään lahoja kookospähkinöitä.) ja yksinkertaisia. Nuorempia ja eivät yksinkertaisesti yhtään mitään sellaista, mitä olen kuvitellut. Mutta jostain syystä, se ei ole haitannut tunteitani.
Pääpointti on kuitenkin siinä, että he ovat olleet mitä suurimmissa määrin niin kaukana "unelmien miehestä" kuin kuvitella saattaa. Oikeastaan tosi vähän kyseessä on ollut mikään yksittäinen ulkonäkötekijä tai luonne. Enää mieleeni ei tulisi luetella edes yhden yhtä ominaisuutta, jota olettaisin mieheltä.
Ehkä koko maailman (joo, minulla on suuret suunnitelmat!) pitäisi lopettaa mielikuvien luominen siitä unelmien kumppanista. Koska ei sellaista ole. Minä en ole vielä törmännyt taiteelliseen ja fiksuun mieheen, joka nostaa jalkaprässistä enemmän kuin minä. Ei sillä, etteikö tällaista miestä jossain olisi, mutta entä sitten vaikka olisi? Kuvitellaan tilanne, että hän tulisi vastaan. Voi olla, etten edes kiinnostuisi. Voi olla, ettei klikkaisi millään tasolla. Sen sijaan joku urpo rumilus, joka hakkaa tietokonepelejä ja vihaa liikuntaa, saattaa saada tyttöparan sydämen pamppailemaan.
Logiikka?
Ei ole. Siinä se pointti juuri onkin.

Ja lopuksi ajatus, jonka rakast ystäväni Laura (mainontaa, tsekkaa Lauran blogi!) pisti päähäni:
Miksi ihmeessä me odotamme kumppanilta kaikkea ihmeellisyyttä ja unelmien toteuttamista? Pitäisi olla sitä ja tätä, hyvä kuuntelija, keskustelukumppani, bileseura, olkapää, hauska, samalla vakava, hyvää seuraa minne vaan, blaa blaa blaa...
Ystäviltämme me kuitenkin odotamme paljon vähemmän. Joku toinen on bileseura, joku toinen kuuntelija, ja se on täysin okei.



Joten...siirrytäänkö seuraavaksi moniavioiseen yhteiskuntaan, jossa miehiä riittää joka sormelle, aina eri tarpeita toteuttamaan? Sounds good.

Ylimielinen paska vai vahva nainen?

Vaikeneminen on kultaa, ja hiljaista naista on arvostettu läpi historian siipien havinan. Istu pöydässä, syö ruokasi ja näytä nätiltä, mutta älä missään nimessä avaa suutasi.
Luulin, oi perkele luulin, että tästä vanhasta ja ylikonservatiivisesta ajattelumallista oltiin päästy.

Sitten tuli joku sanomaan minulle, että kannattaisi miettiä mitä puhuu.

Okei. Tässä vapaassa maassa, jossa sananvapaus periaatteessa toteutuu, on ihan ymmärrettävää, ettei lentokentällä saa sanoa pommi, eikä hautajaisissa saa laulaa Poika saunoo.

Mutta kaikessa muussa, luulisi jo, että sana on ainoa asia, joka tavoittaa kaiken, ja se saa liitää vapaana ja villinä.

Mutta ei. Ei ainakaan, jos olet 18-vuotias tyttö ja satut juttelemaan vanhoillisen paskan kanssa. Koska siinä on jotain väärää kuulemma, että nuoren tytön suusta kuuluu kirosanoja ja törkeyksiä. Eilen sain huomautusta mm. siitä, että veneessä soutelemassa ollessani huudahdin, että joku on nakkena uinnilla. Okei, vesi kantaa ääntä ja tämä supisuomalainen aatami siis varmaan huudahdukseni kuuli, ja sen takia sain moitintaa siitä, ettei semmoisia ole sopivaa sanoa. Mutta pointti onkin siinä, että minä vain totesin jotain luonnollista. Alastomuus on luonnollista, ja satuin vain sanomaan mitä  näin siinä soutaessani. Vähän kuin "Kiva puu" tai "sorsa".
Selitin hyvin tyynesti että omasta mielestäni saan sanoa mitä haluan. Sain vastaukseksi silmien pyörittelyä.

Toinen ajatuksia herättävä sattumus oli siinä, kun sain hieman kritiikkiä ja aloin periaatteessa puolustautumaan ja kertomaan oman näkökantani tähän asiaan. Voi olla, että joku näkee asian siten etten osaa ottaa kritiikkiä vastaan, mutta omasta mielestäni taas minä vain satuin aukaisemaan suuni. Onko siinä jotain ylimaallisen pahaa, että tahdon sanoa sanottavani ja yrittää pitää ylpeyttä yllä? Sanompahan vaan, että mieheltä puoliensa pitäminen olisi merkki siitä, että äijällä on munaa.
Mutta saako tytöllä olla munaa?
Ja kuinka paljon ilman että sukupuoli  vaihtuu yhteisön silmissä?

Anna mulle ankkuri

Kun juuret kohoavat kohti taivasta, pitäisikö se nähdä vapautena vai yksinkertaisesti juurettomuutena?

En oikeastaan tiedä, onko lasini puolitäysi vai puoliksi tyhjä.

Länsimaisen ihmisen ongelmat. Se kun on taivas rajana, ahdistaa, koska periaatteessa se ei mene niin. Sitä hoetaan nuoruuden olevan elämän parasta aikaa. Varmasti, mutta päällisin puolisin kakusta näkyy sen kuori. Eli tässä tapauksessa ilmassa roikkuvat kysymykset.

Olen aikaisemminkin puhunut epävarmuudesta. Tulevaisuuden suhteen. Toivosta ja toivottomuudesta. Kaikessa on se kuuluisa kaksiteräinen miekka.

Uskonko ja luotanko tulevaan, koska se on vapaa ja aukinainen?

Pelkäänkö sitä kuollakseni, koska siinä ei ole mitään kiinnityskohtaa todellisuuteen?

Suurin pelkoni on jäädä kellumaan tähän hetkeen, tähän tunteeseen, jota en osaa täysin kuvailla. Minä vain kellun, ilman juuria, eikä minulla ole mitään mistä napata kiinni. Voin vaikka kellua, ajatutua liian kauas. En pysty pysäyttämään sitä.

Tahdon tarttumapintaa, jonkinlaisen ankkurin, joka pitäisi minut tässä. Ihmissuhteen, työpaikan, opiskelupaikan, jonkin vakaan ja pysyvän.

Silti lävitseni virtaa pelkkää vuorvettä, joka vetäytyy kuitenkin takaisin.

Ah, nuoruus.

Time of my life. Tai jotain.

Pitkästä, pitkästä aikaa olen kotiutunut jälleen kerran Lahden yöelämään. Olen tässä pitänyt jo jonkinmoista taukoa siitä sekoilusta ja ollut noin viisi kuukautta ilman alkoholia. (Olen absolutisti, jee! Kuulostaa siltä kuin olisin joku entinen alkoholisti joka on käynyt onnistuneesti AA-kerhossa)

Kuitenkin, rakas ystäväni täytti tässä jumalallisen juhlalliset 18 vuotta, joka merkitsi hänelle ensisijassa kaikkea kivaa: baaria ja alkoholia muunmuassa.

Koska yritän vähintään kerran kuukaudessa olla hyvä ystävä, lähdin ystäväni mukana bilettämään kolmeen, neljään otteeseen ja juhistamaan jollain tavalla tätä täysi-ikäisyyden autuutta. (Jos minulta kysytään, 18-vuotiaana on paskaa)

Olo on ollut vain autuaan ihanan turvallinen ilman sitä kännisten katselua Lahden keskustassa. Eilen (tänään) havahduin taas kello kolmelta yöllä, kuinka paljon mielummin olisin ollut jo kasvattamassa hometta sängyssäni Gossip Girliä katsellen ja välillä perseeni ulos raahaten. Sen sijaan yritin kovasti olla katselematta, kun jo keski-iän ylittänyt nainen kävi kyykkypaskalla siinä vieressä.

Mutta on siinä omat huvituksensa käydä selvin päin viihteellä. Rakastan tanssimista, joten puhtaasti sen takia olen baareissa käynyt. Lisäksi on varsin huvittavaa katsella sitä juopuneiden meininkiä ja muistella, ah, silloin kun minäkin olin nuori ja sekaisin tequilasta.

Selvinpäin huomaa asiota, ja saa nauraa niille sitten ainakin jälkeenpäin. Esimerkiksi pillunperässä juoksevat nuoret jätkät ovat aina yhtä luovia keksimään keinoja päästä pukille. Itse arvostan eniten esittäytymistä ja juttelua, vaikkakaan ihmisen taka-ajatuksia en olisikaan valmis toteuttamaan. Harmillista kyllä, hyvin moni on baarissa siinä kunnossa, että ainoat järjelliset sanat ovat oma nimi, ikä ja seuraavan drinkin nimi. Tai no jätkien tapauksessa siis kalja...

Eilen istuimme ystäväni kanssa loosissa, kun siihen hoiperteli kaksi honteloa ja pientä poikaa, että ihmettelin että sellaisia päästetään edes sisälle (sanoo Pinja, jota luullaan 15-vuotiaaksi). Kuitenkin, nämä kaksi poikaa sopersivat äärimmäisessä jurrissa jotain siitä, että tulivat pitämään tytöille seuraa. Lasittuneet silmät, jotka tuijottivat metrin ohi, eivät jostain syystä innostaneet, joten käskin poikien häipyä. Ystäväni vain ei ollut yhtä pessimistinen jokaista kyrpäeläintä kohtaan, joten hän suostui tanssimaan toisen kanssa. Jäin kaksistaan humalaolennon kanssa, joka teki siinä sohvalla hyvin outoja lähestymisliikkeitä. Vai mitä sanotte siitä, että jätkä lämäisee kämmenensä suoraan naamalleni ja pitää sitä siinä. Jos tarkoitus oli kouria, daamn boy, meni vähän ohi.

En myöskään perusta siitä tanssilattialiikkeestä, missä tytön perseen keikutus ja sekunnin kestävä katsekontakti lasketaan lähestymis- ja lääppimisluvaksi.

Mitä tanssia se sitäpaitsi on, että hinkataan itseään jotakuta vasten? Jotakuta ällöä, limaista ja kännistä.

Voi toki olla, että minusta on tullut vanha ja tylsä, kun kotiin jääminen ja sukkien kutominen kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta vaihtoehdolta. 

Aamen.