Opettaja, kai mä oon tarpeeks hyvä?

Minulla on koko pienen ikäni ollut pienimuotoinen pakkomielle olla opettajille mieliksi. Olen mielessäni rukoillut, että he pitäisivät minusta. Auktoriteetin antama pitämisen osoitus on ollut paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi luokkakaverin anatama. En ole ikinä halunnut olla suosittu, semmoinen yläasteen halutuin ja hauskin. Olen halunnut olla hyvä koulussa, aina eri tavoilla eri opettajille. En ala tässä analysoimaan mistä lie psykologisista tunnesolmuista kyseinen miellyttämisenhalu johtuu, mutta tässä tänä keväänä olen tajunnut opettajan tärkeän roolin, kun olen itsekin sijaistanut pidempääkin aikaa ala-asteella. Ja tietysti kun luen nyt VAKAVA-kokeeseen, mieleen pomppaa kaikenlaista kysymystä kasvatuksesta - ja varsinkin OPETTAJAN roolista siinä. Sillä jos ja todennäköisesti kun luokat ovat täynnä enemmänkin tällaisia opettajien lellikiksi haluavia, tulisi kouluissa ja jokaisen opettajan työssä kiinnittää huomiota omaan rooliinsa esikuvana.

Ennen kuin lopetat tekstin lukemisen siinä uskossa että höpisen itsestäänselvyyksiä, luepa vielä vähän. Sillä toki itsestäänselvää on, että jokainen joka työskentelee lasten tai nuorten kanssa, joutuu jollain tapaa vastuuseen siitä, mitä syöttää nuorelle sukupolvelle. Varsinkin jos kyseessä on selvä auktoriteetti kuten opetteja. Väitänkin, että kodin lisäksi varsinkin herkät lapset voivat oppia mallit elämiseensä koulusta, sieltä opettajan pöydän takaa.

Opettajan suosikit
Ala-astetta jos mietitään, toki opettaja ei ole mikään julkkiksenkaltainen olento kaikille lapsille. On aina vaikeita tapauksia, semmoisia jotka tuntuvat vihaavan opettajaa. Voi sitten miettiä, mistä tämä johtuu. Toki opettajakin on vain ihminen, kapasiteettia olla kaikille mieliksi ei vain ole, koska kyseessä ei ole supertietokone. On täysin luonnollista, että opettajalle valikoituu luokasta "suosikkeja". Joissain luokissa räikeämmin kuin toisissa. Ihan samalla lailla kun ihminen valitsee ystävänsä, kyllä opettajallakin on luokassa ne lapset, jotka ovat miellyttävämpiä kuin toiset, on syynä sitten lasten lahjakkuus, helppous opettaa, kypsyys, iloisuus, sosiaalisuus. Opettajan persoonallisuudesta riippuu millaisia oppilaita hän valitsee.

Ja se on sitten bullshittiä, ettei kaikilla olisi suosikkeja. Opettajan pitäisi vain pyrkiä peittämään nämä, mutta tilanne on aika utopistinen. Mietitäämpä riitatilannetta, jossa pitäisi etsiä syyllinen ja selvittää mitä tapahtui. Jos vaihtoehdot ovat fifty-fifty, opettajan intuitio saattaa (kenties oikein, kenties virheellisesti) johdattaa johtopäätöksen tekemistä sen "suosikki"-oppilaan eduksi. Joskus ihan implisiittisesti, alitajunnasta.

Itsetunnon rakentuminen
Jokaisen lapsen itsetunnon ja persoonan raketuminen on oma polkunsa, eikä opettaja ole välttämättä kaikille yhtä suuressa roolissa tässä. Useimmilla kavereiden rooli ja mielipiteet saattavat vaikuttaa tähän enemmän.
Opettajan antama palaute, sekä verbaalinen että nonverbaalinen on äärimmäisen tärkeää, oli sitten minkälainen lapsi tahansa. Vaikka lasta tai nuorta torutaan, pitäisi osata teoriassa aistia, miten palaute on syytä antaa.
Yleinen puhuttelu on myöskin jännä juttu. Annampa tästä erään esimerkin omasta nuoruudestani (koska olenhan kohta jo kaksikymppinen kurppa, hah).

Lukiossa saimme kuulla opettajaltamme usein, kuinka ryhmämme oli SURKEA. Kunnon suomalainen, sisäänpäinkääntynyt ja epäsosiaalinen. Ja tämä opettaja vihasi sitä, hän olisi kaiketi etsinyt enemmänkin semmoista ideariihen tapaista opetusmeinikiä, jossa ideat lentelevät ja luovuus kukkii. No, meidän luokkamme ei oikein ollut tällainen. Supisuomalaisia kun olimme, tykkäsimme "tylsistä kalvosulkeisista". Sai istua hiljaa ja tehdä muistiinpanoja.
Pakko sanoa, että vaikka olinkin jo lukiossa, tunsin itseni ihan VÄÄRÄNLAISEKSI noilla tunneilla.
Vaikka opettajan palaute olikin koko ryhmälle, tunsin painetta omasta puolestani. Pelotti mennä tunnille, pelotti että nyt pitää psyykata itsensä keksimään jotain nasevia mielipiteitä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja huudella niitä, olla sosiaalinen, pohdiskeleva.
Älkää käsittäkö väärin, en ole mikään tuppisuu. Sanon kyllä, jos on asiaa. Osallistun hanakasti keskusteluun, jos aihe on sydäntäni lähellä. Aina se ei ole, ja tuntuikin aina täydellisen typerältä yrittää olla tietävä asiassa, josta en ollut täysin perillä. Kuumotti mennä tunnille, jossa jouduin olemaan JOTAIN MUUTA, mitä olin.

Ja siis eihän minun olisi ollut pakko yrittää niin kovasti. Mutta kun juttu oli, että halusin. Tunsin itseni vääränlaiseksi ja turhaksi, tyhmäksi ihmiseksi jos en yrittänyt. Tuon opettajan arvostuksesta tuli joku hemmetin maaliviiva jota kohti pyrin.

En syytä ketään, omapa oli vikani, että annoin heikon itsetuntoni vaikuttaa opiskeluuni ja olemiseeni niin paljon. Mieleeni vain tulee, että jos ja kun minunlaisiani, vähän herkeämpi on useita...minkälaista vahinkoa oikeastaan voi aiheuttaa se, että opettaja on hyökkäävä ja joka toisella tunnilla ilmaisemassa, kuinka koko ryhmä käyttäytyi väärin. Ja miksemme olleet kuin nuo toiset. Nuo sosiaaliset ja puheliaat...

En lukiossakaan ollut ainoa, johon vahva persoona opettajana vaikutti. Hermostus oli ihan yleistä - ellet sattunut luontaisesti olemaan semmoinen sosiaalinen tuleva aktivisti, jolla oli mielipide poliittisista puolueista aina luomuruokaan asti. Tai no kyllä näilläkin välillä puntit tutisi.

Abivuonna sitten tuntui, että olin onnistunut. Ainakaan opettaja ei vihannut minua. Sen tavoitteen takia olinkin sitten käynyt ylimääräisiä kursseja ja pinnistellyt itseni jollain lailla sosiaalisesti taitavaksi oppitunneilla.

EN SANO, että asia olisi välttämättä huono. Mutta jos ja kun opettajan mielipide ja koko olemus vaikuttaa YHTEEN, heikkohermoiseen oppilaaseen noin paljon...entäs sitten useampiin luokkiin?