Hyvää iltaa.
Miten satunkin kirjoittamaan aina sunnuntaisin?
Saattaa johtua siitä että sunnuntai on ihana/kamala kuljen koko päivän pyjamassa murahdellen ja laulellen, murehtien ja läksyjä lukien - päivä.
Tällä tekstillä ei ole taaskaan päätä eikä häntää, mutta so what, eihän enää ole elämälläkään. Se vain rullaatirullaa eteenpäin, ei pysähdy hetkeksikään.
Ja minä en pysy perässä.
Minä rakastan Coldplayta!
Se musiikki tulee suoraan hiljaisen huoneen seinien välistä, seikkaillen kiemurtelee korviini. Se saa itkemään. Ja hymyilemään, miettimään. Voi herraisä, minä rakastan sitä musiikkia!
Minä hakkaan tietokonepeliä. Tarkoittakohan tämä että olen julkisesti julistautunut nolife-ihmiseksi?
Ei kai nyt sentään, en ikinä pelaa tietokonepelejä, mutta tänään herätessäni tuli ihan fiilis että haluanpa päästä hakkaamaan pahiksia!
En nyt kumminkaan runea ajatellut hakata, tuskin tiedän mikä se on. Mutta tattadaa, minulla on muinainen heppapeli, jossa hypätään esteitä ja ratsastetaan maastossa hiekka pöllyten!
Mikä parasta, siinä pelissä on pahiksia.
Ne ovat niin pelottavia että pienempänä en edes uskaltanut pelata kun ne huppupäiset iljetykset juoksivat kohti. Kiljuin vain ja itkin. Mutta silti rakastin sitä peliä.
Minä rakastan Riikka Pulkkisen kirjoja!
Kun koulun kirjastosta hätäisesti nappasin ensimmäisen kirjan mikä käteen osui, en arvannut että tästä kirjasta tulisi minulle yöunia vievä möykky. Mutta mikä lumoava möykky.
Hourailin useaan otteeseen luettuani Totta - kirjan. Riikka Pulkkisen toisen romaanin.
Ja nyt olen verenhimoisen kostajan lailla metsästänyt Pulkkisen esikoiskirjaa, Rajaa.
Miksi? Tämä kirjailija on jollain keinolla sukeltanut mieleeni, vienyt ajatukseni, mietteeni, elämäni!
Se on niin kamalan pelottavaa että rakastan sitä.
Minä rakastan Helsinkiä!
Muutan sinne kun opiskelen. Elän köyhää taide-elämää pienessä pahvilaatikossa Senaatintorin kulmilla. Se kaupunki on niin vapaa! (Pakko mainita olleeni siellä eilen)
Hyvää huomenta, minä keksityn nyt heppapeliini. Adios.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti