LOL

Elokuvankatselijoita Part 2 on vielä ruhtinaallisen keskeneräinen, eikä oikein luovuus tällä hetkellä kuki, kun Radiohead pauhaa ja päässäni pyörii aivan kamalanihanan kirjan juonikuvio ja loppuratkaisu päässä. (Johan Harstad - DARLAH - 127 tuntia kuussa)
Joten koska luovuuteni ja pienimmätkin ideanrippeni päättivät työntää päänsä multaan kuin mitkäkin strutsit, puhun teille kuivasti leffasta jonka kävin eilen katsomassa.

Jiihaa. Tiedän, tasoni elokuvissa on hiukkasenpiukkasen laskenut. Nykyään suollan silmilleni vaikka mitä pastaa. Romanttista teinipastaa.
Miley Cyrus ei yllätä näytellessään teiniä, joka tekstailee ja kommunikoi facebookissa, bilettää, ihastuu (muka rakastuu mutta tiedättehän te nuo nuoret. Aina pää kolmantena jalkana ryntäämässä naimisiin.) ja riitelee äitinsä (Demi Moore) kanssa. Tiesin elokuvasaliin astellessani ettei tiedossa ole mitään sukat pyörimään saavaa mahtileffaa, joka saa haukkomaan henkeä ihastuksesta. Odotin jotain nimensuuntaista, ja sitä sain.
Se on mielestäni suurin virhe mitä minuakin kuivemmat elokuvakriitikot esim Etlarissa tekevät. He tuppaavat unohtamaan melkein täysin sen, että elokuvan nimeltä LOL ei ole tarkoitus olla mikään Oscar-ehdokas. Elokuva nimeltä LOL ei tähtää teille ryppyiset ja katkerat kriitikot. Se tähtää ihmisiin jotka oikeasti käyttävät LOL-termiä.
Mutta pakko kalkkiksia kriitikoita on kompata asiassa, että elokuva on aika tavanomainen. Ei ole mikään yllätys että päähenkilö Lola ("But everybody call me LOL!") pistää hynttyyt yhteen parhaan (yllätys yllätys hyvännäköisen) ystävänsä kanssa. Sokea semmoinen katsoja joka ei jo ensimmäisen viiden minuutin kuluessa tajua että pumpum - teinien sydämet lyövät samaan tahtiin ja muuta yhtä siirappista. Mutta uskoakseni se on tässä elokuvassa rakennettu näin tarkoituksellisesti, koska hei, keksi romanttinen Hollywood-pasta jonka loppuratkaisua EI arvaisi.
Miley Cyrus ärsyttävine pusuhuulineen menee aika hyvin teinistä. Uskoakseni koska hänellä tämä ikäkausi ei ole täysin ohi. Elikkä siis bravo ex-Hannah Montana, et yllättänyt yhtään esittäessäsi itseäsi.
Demi Moore näyttelee Lolan äitiä kiitettävästi. Tai no, vaikea arvioida miten aidonoloinen Moore äitinä on, äiti-tytärsuhteitahan on erilaisia. Jotenkin vain tuntuu aika kaukaiselta että läheteään tekstari "Hug?" kun halutaan halia rakkaalta äidiltä tai tyttäreltä. Olisiko aivan kauhean vaikeaa kävellä jopa pari askelta ja kailottaa "HALATAAN!"? He asuvat kuitenkin samassa asunnossa. Mutta toisaalta se saattaisi pilata tunnelman. Surullinen tunnelma, äiti ja tytär juuri riidelleet. Sitten kuuluu karjaisu: "ÄITIII! HALATAAAN!"
Juu. Kallistun elokuvaystävälliseen tekstariin. Huuto olisi totaalinen tunnelmantappaja.
Elokuvassa on kaikenlaista. Tyttö joka on rakastunut opettajaansa. Seksiä. Bileitä. Pariisinmatkoja. Huonoja arvosanoja. Vaikeita vanhempia. Päiväkirjaa. Tappeluita exien kesken. Ei kuitenkaan millään Gossip Girl tai Skins-meiningillä. Hieman rauhallisemmin, vaikka tuommoinen meno...huhhhuh jos se siirrettäisi Suomen lukioon.
Olen kuitenkin ihan iloinen nähtyäni leffan. Se saa uskomaan, että ehkä minunkin pitäisi hankkia poikakaveri, joka soittaa kitaraa, osallistuu bändikisaan ja on hulluna minuun todella "salaa".
HEHHEHEHHEHEEEEE.
Lässynlää.
Mutta LOL-elokuva oli kategoriansa mukainen. Täyttä pastaa. Mutta katsottavaa, ihan kivaa pastaa.