We don't wanna go home

Kaksi viikkoa.
Kaksi pitkän pitkää ja lyhyen lyhyttä viikkoa.
Sitten se olisi ÖVER.
Peruskoulu.

Enkö vasta ollut se hermostunut seiskaluokkalainen yläkoulun aulassa pähkäilemässä missäköhän se kotiluokka oli. Näpräillen hupparin nauhoja sitten alkoi vuosi pelottavan isossa koulussa. Ja voi kamala kun pelkäsin niitä isoja oppilaita.
Kahdeksas luokka meni vähän jotenkin ja jollain lailla. Mitäköhän ihmettä edes tein? Kasvoin ihmisenä, sen olen tajunnut. Pääsin eroon taakoista ja kiviriipoista joita mukanani raahasin. Hullaannuin lopulta kuvikseen.
Yhdeksäs luokka oli viimeisimmän rutistuksen aika. Sekopäisyyden ja tulevaisuuden selkeytymisen vuosi.
VOI HITTO. Joudun puhumaan jo imperfektissa joten KÄÄK. Taitaa se totta olla, peruskoulu loppuu kohta. Pian. JÄTTE SOON!

Ja mitä teen minä? Hyppelen ja kirmaan laulellen suvivirttä ja lopulta hypähtäen järveen kesän auringosäteiden kutitellessa niskaani?
Nej. En kyllä. Taitaapi olla niin että kesälomamasennus.

Kevätjuhlapäivänä kahlitsen itseni opettajanhuoneen oveen ja vaadin kakkua plus kesäasunnon koululta. Näin peruskoulun loppumisen kunniaksi.

Toivon tosiaankin etten päättäjäispäivänä pillitä kuin smurffivauva. Haloo, pitäisi juhlia ja lähteä kännissä törttöilemään. MUTTA KUN EI, pitää olla Eppu Epänormaali.

WE DON'T WANNA GO HOME

T: pikapostausten asiantuntija