Pipo päässä, taustalla kaikuu kaunis Chris Martinin laulu. Violet hill ja kunnon murheilla mässäys. Mikäs sen parempaa sen jälkeen kun olet palannut seurakunnan nuorten joulujuhlasta ja syöksynyt oikopäätä sohvalle mutisemaan tyynyyn kaiken ärsytyksen. Seurakunta. Ja pah.
Olen nykyään niin kyyninen, että jos itsestäni olisi kopio, joka istuisi nyt tuossa vieressäni, tekisi mieli lyödä sitä. Se kun aivan varmasti marmattaisi huonosta päivästä, tyhmästä joulujuhlasta, paskoista ihmisistä ja ennen kaikkea, paskasta minusta.
Minua vain ja ainoastaan suututtaa. Tiedän että on turha velloa murheissa, mutta kun hei, jonnekin tämä on pakko purkaa! Ja älkää luulkokaan että aikoisin käyttää hienoja metaforia ja kuvauksia tässä fiilikseni kuvauksessa. Minulla on vain yksi sana:
Yksinäinen.
Se ihana olo, kun on keskellä ihmismerta, eikä ole paikkaa mihin mennä, ei missä istua ja rupatella mukavia. Kukaan ei katso sinua "Hei tule tänne". Kukaan ei edes katso. Se on aivan se ja sama, olisitko siinä vai et.
Minä kuulen usein mukavia ystävyystarinoita. Kuinka kivaa meillä oli kaupungilla! Kuinka mahtavaa siellä oli! Tyydyn yleensä nielemään sen, etten ollut paikalla. Ikkunaa voi onneksi aina tuijottaa kun muuttuu Näkymättömäksi Ninniksi.
En myöskääna aio teeskennellä, että minulla on hiton hauskaa. Koska kaikki tietävät että tekohymy paistaa kirkkaammin läpi kuin aurinko.
Mukavaa on myös se, kun saan kuulla kaiken toistensa bestiksistä. Juu, mukavaa että olette ystäviä aina vain, mutta minä en aio kuunnella.
Mutta onneksi minulla on aina Coldplay. Ja itsesyytös. Sääli. Tekemättömät kouluhommat ja perfektionismi. Perfektionismi on kyllä varmaan paras kamuni ikinä. Se ei hellitä vaikka haistattaisi paskat päin naamaa.
Ainiin. Älkää pahastuko tästä tekstistä, jos joku sattuu lukemaan. Huomenna ajattelen aivan erilailla asioista. Se on tämä teiniys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti